Inka Leisma ei pelkää isoja päätöksiä

Useampi Huumalainen on kevään aikana yllättänyt kertomalla suurista muutoksista elämässään. Yksi päätti ryhtyä yksityisyrittäjäksi, toiset miettivät ammatinvalintaansa. Inka Leisma ei liikoja mieti. Hän on suurten linjojen nainen, joka tekee isot päätökset kivuttomasti ja laittaa sen jälkeen tuulemaan. Nyt hän on jäämässä vuodeksi vuorotteluvapaalle viestintäsuunnittelijan töistään Verohallinnossa ja muuttamassa Berliiniin. Kodin seinät on myyty ja tavarat pakattu.

– Moni saattaa löytää elämään mielekkäitä juttuja tekemällä pieniä muutoksia arkielämäänsä. Minä tarvitsen yleensä aika isoja liikahduksia innostuakseni, Inka nauraa.

Inka on matkaillut Berliinissä paljon ja haaveillut siellä asumisesta jo pitkään. Kaupungin tunnelmassa on jotain, joka vetää puoleensa. Kulttuurin kyllästämässä kaupungissa odottavat valokuvanäyttelyt, modernit virkkausprojektit, konsertit, liikunta ja kiinnostaviin kirjoitustöihin keskittyminen.

Välivuosi tuo poikkeuksen elämään, jota Inka jäsentää hyvin pitkälti työn ja erilaisten töihin liittyvien elämänvaiheiden kautta. On opiskelijaliikkeessä vietetyt ensimmäiset työelämän vuodet ja YK-järjestöjen aika, johon sisältyi mm Laosissa vietetty kansainvälisen viestinnän oppivuosi. Suomeen palaamisen jälkeen Inkan elämän täytti rooli visuaalisen viestinnän kehittäjänä organisaatiossa, joka on perinteisesti ollut hyvin tekstiorientoitunut.

– Eniten kyllä jännittää nähdä oma reaktioni siihen, kun mitään työhön liittyvää roolia ja velvollisuuksia ei yhtäkkiä enää olekaan. Tähän mennessä työssäkäynti on antanut tietyn määrän rutiineja päiviin aika automaattisesti, nyt ne saa itse valita ja rakentaa.

Vaikka saksalaisella puolisolla ei ole työpaikkaa Berliinissä, eikä asuntoakaan ole koiran kanssa muuttavalle perheelle vielä löytynyt, Inka uskoo kaiken kyllä järjestyvän. Muutoksesta eläminen tuntuu luontevalta ja omien rutiinien rikkominen tarpeelliselta.

– Ajattelen, että elämässä ei hyvistä suunnitelmista huolimatta saa mitään takeita mistään, ja kaikki muuttuu koko ajan. Jos sen hyväksyy, on helpompaa.

Muutos tuntuu vatsanpohjassa kutkuttavalta, juuri sopivasti tuntemattomalta ja uudelta, vähän kuin olisi lähdössä pitkälle lomalle. Mielessä pyörivät jo kaupungin keikkakalenteri, klubeilla tanssiminen ja pitkät fillariretket.

– Onhan sekin tietysti mahdollista, että luen vain kirjoja sohvalla koko vuoden. Ei voi tietää, Inka virnistää.

Teksti: Kati Ahvonen
Kuvat: Mirkku Merimaa

Monokini 2.0 niittää mainetta maailmalla, Lady Gaga hehkuttaa – tekijät miettivät mistä rahat elokuun vuokraan!

Mikä suomalaisilmiö on saanut viime viikkoina villiksi Huffington Postin ja Buzzfeedin? Puhumattakaan tuhansista lukijoista? Sehän on tietysti maailmanlaajuista näkyvyyttä saanut Monokini 2.0. -projekti, joka esittelee rintasyövälle toisen rintansa menettäneitä naisia toinen toistaan upeammissa uima-asuissa. Glooriaa ja julkisuutta  sataa, mutta vaarana on, että projekti jää torsoksi, sillä tuotannon aloittaminen vaatii sievoisen summan rahaa.

– On harhaa, että runsas näkyvyys automaattisesti toisi projektille runsaasti rahaa. Me todella tarvitsemme ihmisten tukea, jotta saamme luotua uikkareista ihan oikeat versiot kaupasta ostettavaksi, projektin nokkanaisiin kuuluva Katriina Haikala tuskailee.

Monokini 2.0 -projektin takana on Tärähtäneet ämmät -duo eli Kartiina Haikala ja Vilma Metteri joukkueineen. Huuma istahti hetkeksi juttusille Katriinan kanssa, joka kertoi miten kaikki pari vuotta sitten alkoi.

– Norjassa asuva Elina Halttunen otti meihin yhteyttä ja kertoi haaveestaan löytää yksirintaiselle naiselle tarkoitettu uima-asu. Innostuimme ja teimme yhden uikkarin. Testasimme vastaanottoa jakamalla siitä valokuvan somessa, ja suosio yllätti meidät. Ensimmäisenä yönä kuvaa oli jaettu Facebookissa jo jotain 52 kertaa, Katriina kertoo.

Duo otti yhteyttä rintasyöpäyhdistykseen, ja pian Tärähtäneillä Ämmillä oli useita vapaaehtoisia malleja, jotka halusivat tulla kuvatuksi yksirintaisille suunnitelluissa uima-asuissa.

Pikakelataan pari vuotta eteenpäin. Tärähtäneet ämmät ovat löytäneet lahjakkaita suunnittelijoita, jotka puolestaan ovat luoneet kymmenen upeaa uima-asua. Vapaaehtoiset mallit ovat poseeranneet uima-asut päällä häikäisevissä valokuvissa, ja kuvat on koottu näyttelyyn Suomen Valokuvataiteen museoon. Kuvista puhutaan kaikkialla: Kanadasta Egyptiin ja Uudesta-Seelannista Intiaan.

Yöunet ovat jääneet vähiin, mutta kaksikko on tyytyväinen.

– Yksi taiteen vahvuuksista on sen kyky muuttaa ihmisten ajattelua. Toimia provokaationa. Meidän juttumme ovat aina suuntautuneet suurelle yleisölle, joita taide ei varsinaisesti kiinnosta, Katriina sanoo.

Mutta uimapukujen mallikappaleista, hienoista kuvista ja näyttelystä on vielä matkaa fyysisiin tuotteisiin ja sitä varten etsitään nyt kuumeisesti rahoitusta. Suomalainen valmistajakin puvuille on jo katsottuna.

– Keräämme joukkorahoitusta Kickstarterissa sille, että kolme uikkarimallia voitaisiin saattaa niitä tarvitsevien naisten ostettavaksi. Meillä on Lahdessa pieni uima-asujen ompelimo jo valmiina tekemään uikkareita, jos vain saamme rahoituksen kasaan.

Haastattelun lopuksi keskustelemme vielä hetken yleisöpalautteesta, jota on tullut tulvimalla.

– Ehkä koskettavimpia oli erään miehen yhteydenotto, jossa hän toivoi, että yksirintaisten uikkareita olisi ollut jo hänen lapsuudessaan. Silloin hänen äitinsäkin olisi päässyt mukaan uimarannalle, Katriina kertoo.

Siispä mars rahoittamaan! Joukkorahoitusprojekti on avoinna 30.6. asti ja siihen voi osallistua täällä.

Tutustu tekijöihin ja lue lisää: http://monokini2.com

Teksti: Laura Ala @alannainen, Inka Leisma @yalotar, Mirkku Merimaa
Kuvat: Mirkku Merimaa

Huuma testaa: longboarding eli lonkkaus

Lonkkaus – jo pelkkä sana kalskahti korviini touhulta, jossa lonkka murtuu. Ei tietenkään skeittariteineillä, jotka pelottomasti taituroivat jalankulkijoiden seassa. Mutta tällaisen 35 ikävuotensa ohittaneen ihmisen on jo otettava riskit huomioon, kun joku ehdottaa uuden lajin testaamista.

Sitten Huuman valokuvaaja Mirkku kertoi, että lonkkauksen (sana on lempinimimäinen suomennos longboardingista) opettajamme olisi kuusikymppinen Lena Salmi, joka itsekin oli huumaantunut lajista vasta joitakin vuosia sitten. Lena on monelle tuttu myös aiemmasta Huuman ikäjutusta. ”Jos kerran kuusikymppinenkin, niin…”, Mirkku usutti.

Hyvä on. Keräsin rohkeuteni ja ilmoittauduin yhdessä muutaman muun innokkaan ei-enää-teinin kanssa Huuman lonkkausaamuun.

Ja täältä se näytti:

Huuman testipartio tutustui longboardingiin Lenan (vas. alakuva) opastuksella.

Lonkka – tai mikään muukaan ruumiinosa – ei murtunut keneltäkään, mutta miltä laji tuntui?

Olen joskus opetellut lumilautailemaan, ja huomasin, että siitä taidosta oli hurjasti apua. Aivan kuten lumilaudalla myös longboardin päällä luontainen reaktio on nojautua taaksepäin, kun lauta lähtee rullaamaan ja tuntuu karkaavan alta. Mutta silloin peli on menetetty. Loivassa rinteessä oli helppo harjoitella vauhdin kiihtymistä turvallisesti siten, että lauta pysyi alla koko ajan. Ja sama juttu myös laudan kääntämisessä: aloittelevan lumilautailijan tavoin longboardia yritti väkisin vääntää käännökseen vartalolla, vaikka helpointa oli vain nojautua kevyesti päkiöille tai kannoille.

Puolen tunnin uurastuksen jälkeen matalavauhtinen kurvailu jo onnistui. (Itsestä tietenkin tuntui, että vauhti oli jo päätähuumaava, mutta kuvaamamme videopätkät todistivat muuta!) Ei hassumpaa sunnuntaiaamun tekemistä: sujutella hyvässä seurassa Helsingin Tähtitorninmäen loivaa loppupäätä alas. Lena kannusti ja kertoi, että kannattaa aloittaa maltillisesti. Hänkin uskaltautui laskemaan koko mäen vasta kolmantena lonkkauskesänään.  Lopulta jäljellä oli vaikein rasti: jarruttaminen. Sitä en oikein kunnolla oppinut, vaan hypin laudalta alas miten sattuu.

Naurusta päätellen meistä kaikista Huuman testiryhmäläisistä oli hauska harjoitella Lenan ja Petruksen hyvässä ohjauksessa sekä testailla erilaisia lautoja, joita Lenan varastossa näytti riittävän loputtomiin. Lopuksi näimme vielä Petruksen taidonnäytteitä laudalla tanssimisessa. Koitin itsekin, mutta jalat olivat mennä solmuun.

”Ensi kerralla otetaan teille kaikille palahanskat ja harjoitellaan slaidausta!”, Lena ehdotti.
Jännittävää.
Huomasin kannattaneeni ehdotusta ennen kuin ehdin edes miettiä, voisiko siinä murtua lonkka.

Teksti: Laura Ala @alannainen
Kuvat: Mirkku Merimaa

P.S. Haluatko ehdottaa Huuman testiryhmälle uutta lajia. Ota rohkeasti yhteyttä!

Huumasta tuli ammatti

–    Tää on tekoo vaille valmis!

Susa Laine, aikaansaava graafinen suunnittelija istuu tyytyväisenä edessäni ja lusikoi porkkanakeittoa. Keskustelemme markkinointiviestinnästä, mainostoimistoista, työyhteisöistä, ihmisistä ja siitä, kuinka viestintä on toisinaan vaikeaa. Susa tietää mistä puhuu. Hänellä on pitkä kokemus erilaisista art director ja brandiasiantuntija -rooleista sekä mainostoimistoissa että yritysten sisäisissä graafisissa tuotantoyksiköissä.

Susa innostui Huumasta ratsastustunnilla, kun toinen huumaantunut Aino Antin mainitsi hänelle ”kivasta naistenlehtiprojektista”. Susa kuvitteli tuolloin tulevansa mukaan taittamaan hyvin suunniteltua ja valmiiksi konseptoitua lehteä. Toisin kävi. Perillä odottikin luova kaaos ja kasa suuria ideoita, joiden toteuttamiseen tarvittiin innostuva ammattilainen. Susa lunasti paikkansa alta aikayksikön. Ja jäi.

–    Huumassa mahtavinta on se tekemisen energia, joka yhdistää meitä kaikkia mukana olevia.  Nykyään ei oikein luoteta toisiin ja piiloudutaan siksi kaikenlaisten suojusten taakse. Oli ilo huomata, että Huumassa saakin olla ihan oma itsensä ilman mitään maskeja ja kokeilla ja mokatakin ilman, että muut tyrmäävät tekemisesi. Huumassa kannustetaan toisia laajentamaan mukavuusalueitaan ja ymmärretään, että tekeminen on yksi parhaista tavoista oppia.

Huuma ei ole ollut Susalle pelkästään yksi opettavainen projekti muiden joukossa. Huuma muutti Susan koko ammatillisen elämän. Muutamia viikkoja sitten hän päätti toteuttaa idean, jonka luuli jo unohtaneensa. Susasta tuli toimistovaeltaja. Hänen uuden yrityksensä toiminta-ajatuksen ytimessä on läsnäolo.

–    Yritykseni tarjoaa markkinointiviestinnän palveluja. Koko idea omasta yrityksestä muhi pitkään ja roihahti liekkeihin keskusteltuani Aku Varamäen kanssa erilaisista pop-up -konsepteista. Tajusin, että voisin hyödyntää samanlaista toimintamallia omalla alallani. Olin vihdoin löytänyt oman juttuni, eikä sitä olisi tapahtunut ilman Huumaa ja täällä tapaamiani ihmisiä.

Toimistovaeltajalla tuntuu olevan kysyntää, sillä Susa on jo löytänyt ensimmäiset asiakkaansa.

–    Kaikilla on olevinaan koko ajan hirveä kiire. On selvä kilpailuetu olla lähellä asiakkaita ja työstää materiaaleja kasvotusten heidän kanssaan. Voisikin sanoa, että kiire, joka sinänsä ei ole mitenkään ihanteellinen tila, on luonut yritykselleni menestymisen mahdollisuuden.

Susa on ehtinyt pohtia enemmänkin suomalaista työelämää. Ollessaan esimiehenä toisten motivoinnin ja inspiroinnin haasteellisuus tulivat hänelle tutuksi.

–    Olen miettinyt paljon sitä, miten Huuman kaltainen energia voitaisiin siirtää suomalaisille työpaikoille. Miksi meillä keskitytään niin paljon siihen, kuka mokasi tai keneltä tippui pallo sen sijaan, että rakennettaisiin toisten ideoista kantava kokonaisuus yhdessä? Suomessa arvostetaan perinteisesti osaamista enemmän kuin asennetta. Totuus kuitenkin on, että menestymiseen tarvitaan molempia. Ja avainasemassa on puitteista vastuussa oleva yritysten johto. Heistä on kiinni, kuinka työpaikoilla viihdytään ja millaista tulosta siellä saadaan aikaiseksi. Ketään syyllistämättä toivoisin, että esimiesten ja johtajien henkilöjohtamisen taitoihin kiinnitettäisiin enemmän huomiota.

Susan tapaan ”täähän on enää tekoo vaille valmis”:

–    Enemmän kannustamista ja rakentavaa palautetta. Enemmän ihmisiä, jotka tuntevat itsensä ja omat vahvuutensa, ja tiimejä, joissa erilaiset vahvuudet yhdistyvät. Enemmän työyhteisöjä, joissa uskalletaan ottaa riskejä. Ja suomalaisten alkaisi olla aika tajuta, että toisten kehuminen ei ole itseltä pois. Päinvastoin! Sähän näytät tänään huumaavalta!

Susan yrityksen toiminnan kulmakivet:

1. Toimistovaeltaja tarjoaa vaihtoehdon tavalle tehdä perinteistä markkinointiviestintää

2. Työ tehdään asiakkaan tiloissa yhdessä asiakkaan kanssa

3. Toimistovaeltaja tuo mukanaan kaikki työn tekemiseen tarvittavat välineet ja ohjelmistot

Hyvinvoivasta kehosta irtoaa parempia juttuja

…sanoo kahvakuulaurheilijana ja -valmentajana tutuksi tullut Kukka Laakso. Teräsnainen, joka julkisuuskuvastaan poiketen on enemmän aivo- kuin kehotyöläinen.

Kukka elää omien sanojensa mukaan ”ehkä aika hektistä elämää”. Ulkopuolisen korvaan se, että sama ihminen on 10-vuotiaan tytön äiti ja lisäksi tekee mainostoimistotöitä copywriterina, kirjoittaa kolumneja ja blogia sekä on yksi Voimakatu 6 -salin omistajista ja kiertää viikonloppuisin vetämässä kahvakuulakoulutuksia kuulostaa maitohapottavalta. Meno tuntuu kovalta välillä myös Kukasta: ”Keho ja mieli toimivat yhteen vain ollessaan tasapainossa, joten yhtälö on haastava hallittava”.

Jokainen tietää, miltä tuntuu, kun luovuus ja innostus ehtyvät. Se on Kukallekin tuttu tunne: ”Luovuus on sellainen itsensä yllättävä ominaisuus, jota ei saa tilattua mistään. Yleensä jos luovuus katoaa, voi olla käytännössä varma, ettei ole muistanut levätä riittävästi.”

Arjen perusluovuuden resepti koostuu yöunesta ja säännöllisestä treenaamisesta, mutta isompiin projekteihin Kukka tankkaa energiaa viettämällä aikaa luonnossa. Kuvaaja Jaakko Kahilaniemi.

”Kiireessä ja stressaavassa elämäntilanteessa alkaa sekoilu. Ensimmäisenä unohtuvat perusasiat, kuten nukkuminen, ihmissuhteet ja fiksusti eletty arki. Eli juuri se palikka, jonka varaan pitäisi rakentaa. Luovuuden ja innostuksen puute on itselleni hälyttävä merkki. Juuri silloin ei pitäisi puuskuttaa tai yrittää kovemmin, vaan juuri päinvastoin: pudottaa, rentoutua ja odottaa. Balanssi on opeteltavien asioiden listalla ykkösenä.”

Joskus siis meno yskii teräsnaisellakin. ”Onneksi kykenen nykyään aika luottamaan vahvasti siihen, että elämä kantaa ja asioilla ON tapana kääntyä parhain päin, jopa silloin kun ei jaksa tai pysty niille mitään tekemään. Luottamus elämään vahvistuu, kun tarpeeksi kaatuilee. Niin kauan, kun on terveet jalat joilla voi nousta ylös, se kyllä onnistuu.”

Kahvakuulaurheilun maailmanmestarilla on niin vahvat jalat, että tunnustus on helppo uskoa. Ei tarvitse olla maailmanmestari noustakseen jaloilleen – Kukan voimaihminen, äiti, on toispuolihalvaantunut, mutta nousee aina. ”Olisi aika hassua, että itse jäisi tuulikaappiin makaamaan.”

Huuma-seminaari tuli Kukalle eteen kuin happinaamari lentokoneessa. Kuvaaja: Mirkku Merimaa

”Lentokoneessakin kehotetaan laittamaan happinaamari ensin itselle ja vasta sitten auttamaan muita. Sen kun muistaisi aina, eikä vasta sitten kun sitä tarvitaan.” Tammikuussa moni asia Kukan elämässä tökki, ja Huuma-seminaari tuli niin kuin tilauksesta. ”Siinä oli se happinaamari, jota tarvitsin.”  Yhteisöllisyys, innostus ja aitous on Huumassa Kukan mielestä parasta – ja se, mitä Huuma viestii eteenpäin. ”Aina löytyy apua, kun vaan puhuu ääneen ja uskaltaa ottaa apua vastaan.”

Kukan kalenterin välistä löytyy Huuma-manifesti, jos olet kadottanut omasi, tulosta uusi alta.

P.S. Tällä hetkellä Kukka unelmoi muuten siitä, että keksisi jotain hyvää haaveiltavaa. Huuman toimitus vinkkaa Kukalle manifestista toisen kohdan: tee jotain ekaa kertaa!

Teksti: Minna Ruolanto

Lena tuli ikäkaapista: voltti on tahdon asia

Lena Salmi on onnellinen, että Circus Helsingin opettajat houkuttelivat hänet mukaan sirkukseen puolitoista vuotta sitten. Hän hakeutuu omien sanojensa mukaan aina sinne, missä on hyviä ihmisiä.

– Akrobatiatunnilla kukaan ei elvistele tai katso toista nenänvartta pitkin, vaan kaikki ovat siellä oppimassa. Jokaisen kehittymistä tuetaan hänen omalla tasollaan, ja ilmapiiri on välittävä. Lattia-akro on upea päivän avaus. Kun astun ulos kadulle oltuani pää alaspäin ja joka suuntaan, maailma näyttäytyy aina toisenlaisena. Kehkeytyipä päivästä millainen tahansa, olen siihen valmis.

Lena on huomannut, että nykyään oppiminen tapahtuu hänellä kuten lapsena, sykäyksittäin. Uuden oppiminen on taitolaji, jossa oma keho lähtökohta, ei tekosyy.

– Samalla viikolla kun opin seisomaan hallitusti päälläni, seisoin myös ensimmäistä kertaa käsilläni viisi sekuntia. Sama pätee muussakin elämässä. Kun oppii jonkin asian, saa toisenkin. Nyt 60-vuotiaana minulla ei lisäksi ole enää niin kiire kuin nuorena, vaan jaksan hinkata enemmän, hän nauraa.

Taitolajit veivät koko elämänsä kilpatasollakin urheilleen Lenan mukanaan 55-vuotiaana. Sirkuksen lisäksi tärkeiksi lajeiksi ovat muodostuneet uimahypyt ja longboarding eli lonkkailu, paremman suomennoksen puutteessa mäkirullalautailu.

Sirkuksessa on hänen mukaansa oivallettu, että ei ole yhtä oikeaa tapaa tehdä, vaan liikkeet rakennetaan jokaisen omasta kehosta lähtien. Suoritus puretaan osiin, jotta olisi helpompi ymmärtää, missä kohtaa tehdä eri tavalla. Silloin ei tarvitse kerta toisensa jälkeen ihmetellä, miksi hyppy menee pitkäksi. Parhaat ohjaajat ovat Lenan mielestä ymmärtäneet, että virheiden osoittelemisen sijaan vielä tärkeämpää on opastaa miten ne korjataan.

– Skeittiopettajani sanoi kerran, että taitolajit ovat oikeastaan tahtolajeja. Jos tahdot, niin teet. Olen vartaloltani toispuolinen, mutta ryhtynyt korjaamaan sitä tietoisesti. Jos lonkat eivät aukea tai paikat taivu, ne ovat ratkaistavia asioita, joissa kokemus on usein vain hyödyksi.

Lena treenaa, Osmo Tammisalo ohjaa.

Lenalle itselleen ikä on lähinnä fakta, mutta hän kertoo kyllä herättävänsä huomiota lonkkaillessaan pitkin kaupunkia. Yleensä yläfemmoja saa heittää lennossa useammat. Longbboard-leirillä Lena laittoi lähtötasokseen kakkosen, mutta syntymäajan vuoksi hänet laitettiin alkeisryhmään. Siellä hän ryhtyi auttamaan muita. Kerran lenkillä eräs nainen pysäytti ja kysyi juoksutekniikasta. Lena itse saattaa pysäyttää kanssalaskijan rinteessä ja kertoa, mitä tekisi toisin. Muiden auttaminen vaatii tilannetajua ja ihmistuntemusta, mutta se on antanut Lenalle vuosien varrella paljon.

– Yhdessä tekemisen ja jeesaamisen henkeä toivoisin urheiluun vielä enemmän. Aikanaan hiihdonopettajana totesin, että aikuiset tulevat usein kurssille asenteella, etten osaa ja olen huono. Tajuntaan on iskostunut, että aloittelija merkitsee samaa kuin huono, olemme valmiiksi lyttyyn lyötyjä. Tämä on syy miksi tulin ikäkaapista ulos ja teen asioita, joita monet ikäiseni eivät tee. Saan tehdä ja harjoitella siinä missä kuka tahansa. Vaikka olen uinut kymmenvuotiaasta, myös kilpaa, kehityn siinä edelleen.

Lena toivoo, että aikuiset löytäisivät taitolajit ja uskaltaisivat kokeilla rohkeasti, sillä niiden kautta oppii uutta itsestä ja siitä, mihin oma keho pystyy. Minä osaan, minä kykenen -tunteet antavat onnistumisen kokemuksia. Toisaalta oppii ymmärtämään, että joskus hyppy on yksinkertaisesti kadoksissa kuin mäkihyppääjällä konsanaan.

Tavoitteet ovat Lenalle tärkeä osa urheilua, ja hän menee niitä kohti määrätietoisesti, askel kerrallaan. Tällä hetkellä sirkuksessa tavoitteina on tehdä käsilläseisonta hallitusti ja taaksepäin voltti tasaisella. Uimahypyissä hän haluaa seistä kolme sekuntia käsillään ennen hyppyä.

– Silloin kun hiihdin joka aamu vähintään 25 kilometriä, ehdin samalla taivuttaa mielessäni saamen kielen verbejä. Kun seison Stadikalla vitosen tasanteella selkä veteen päin aikomuksenani tehdä sisäänpäin kerä pää edellä, en ehdi miettiä mitään muuta.

> Circus Helsinki Suvilahdessa.
> Lonkkailuryhmä Longboardettes opettaa mm. Tähtitorninmäellä.

Teksti: Henna Laitio
Kuvat ja video: Mirkku Merimaa

Tavoitteena muutos, ei sen enempää

”Olen aina seurannut intuitiota ja rakkautta. Olen heittäytynyt kaikkeen, mikä on tuntunut hyvältä ja oikealta.” Intuitio, rakkaus ja heittäytyminen ovat vieneet Sanna Sarromaan Suomesta Norjan Lillehammeriin. Aktiivinen nainen herättää mielipiteillään niin keskustelua kuin pahennustakin.

Hänet tunnetaan superfeministinä, jonka teräviä havaintoja amerikkalaisesta yhteiskunnasta seurattiin innolla paikallislehden kolumneista vuoden verran perheen asuessa Kaliforniassa. Sannan palattua Norjaan kyytiä ovat saaneet jo niin alastomuuteen suhtautuminen kuin opetuksen taso kouluissa.

”Päädyin Norjaan monen mutkan kautta”, Sanna kertoo. ”Opiskelin Helsingin yliopistossa ja lähdin vaihtoon Osloon syksyllä 1998. Opin puhumaan norjaa. Kesällä 2002 rakastuin norjalaismieheen ja palasin maahan. ”

Päämäärätietoinen Sanna oli jo nuorena: hän kävi lukion vuodessa ja aloitti yliopistossa 16-vuotiaana. ”Halusin parempaa elämää. Halusin valmistua nopeasti ja tehdä lapset ennen kuin täytän 30. Lapsettomuushoidot saivat kuitenkin ymmärtämään, ettei ihan kaikkeen voi itse vaikuttaa. Nyt meillä on kolme lasta.”

Ensimmäisen askeleensa yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi Sanna otti, kun päivähoitopaikkojen puute ajoi hänet mukaan politiikkaan. Nyt hän on kolmannen kauden kaupunginvaltuutettu ja toisen kauden lääninvaltuutettu Norjan liberaalipuolueessa. Sen lisäksi Sanna työskentelee yliopistolla sukupuolentutkijana ja kirjoittaa blogia. Halu herättää keskustelua tasa-arvosta ja saada aikaan muutoksia ajavat eteenpäin. Kolumneissaan Sanna on käsitellyt muun muassa äitiyden myyttiä ja mystifiointia, yhteiskuntaluokkia, rahankäyttöä ja kuntauudistusta.

Vahvojen aiheiden naisena Sannan sanomisia puidaan ja kommentoidaan julkisesti. Silti Sanna pitää aktiivista yhteiskunnallista keskustelua vain hyvänä asiana. ”On uskallettava seistä omien ajatustensa takana. En välttämättä tietoisesti provosoi, mutta mielipiteeni vaikkapa miehen sukunimen ottamisesta herättävät paljon keskustelua.” Sannan väitöskirja käsitteli norjalaisia naisia 1950-luvulta 70-luvulle ja norjalaisen yhteiskunnan murrosta kotiäitiydestä naisten työssäkäyntiin.

Sanna on onnistunut saamaan äänensä kuuluviin. Miten omalle asialleen saa näkyvyyttä? ”Kannattaa esiintyä alasti, kuten minä juuri tein Norjan suurimmassa sanomalehdessä”, nauraa Sanna mutta vakavoituu pian pohtimaan: ”Julkisuus ei ole itseisarvo, vaan väline. Julkisuudella saan näkyvyyttä ajamilleni ajatuksille. Se on siis tavallaan välttämätön paha.”

Sanna rauhoittuu ja rentoutuu lasten mentyä nukkumaan kirjoittamalla kirjeitä, syömällä karkkia, nauttimalla viinilasillisen ja lukemalla suomalaisia naistenlehtiä. ”Pakopaikkani on illan viimeinen tunti, jonka vietän takan edessä”, kertoo Sanna. ”Silloin kirjoittelen ystävilleni kortteja ja kirjeitä Lataan itseni aina yksinäisyydessä, mutta samalla kirjoitan ajatuksiani niille ystävilleni, joiden kanssa olen kirjeenvaihdossa. Saako lähettää terveisiä Heli Satulille, Anna-Maria Tuomelalle, Anna Mäkelälle ja Sari Jäämaalle Suomeen? Kirjeet heiltä ja heille ovat minun lataamoni.”

Selkeät tavoitteet ovat ajaneet Sannaa eteenpäin. ”Olen saavuttanut kaikki 15-vuotiaan Sannan unelmat: olen tehnyt väitöskirjan, minulla on kolme lasta ja ulkomaalainen mies. Olen mukana politiikassa, osaan monta kieltä, asun ulkomailla ja matkustan niin paljon kuin haluan. Elätän itseni lukemalla ja kirjoittamalla.” Nyt tavoitteena on keskustelua herättämällä aiheuttaa yhteiskunnassa muutosta, muuttaa sen rakenteita. ”Tasa-arvoahan tässä tavoitellaan. Yksi hieno muutos olisi vanhempainloman jakaminen kahtia. Puolet isälle ja puolet äidille ilman että osia voi vaihtaa keskenään. Silloin meillä olisi yhtäkkiä tasa-arvo sekä työelämässä ja kotona.

Anne ja Naisten johtajaverkosto nro 1

”Olen huomannut, että moni naisjohtaja ei kehtaa puhua itsestään johtajana. Siinä missä mies helposti nimittää itsensä toimitusjohtajaksi, nainen kertoo olevansa yrittäjä. Tai puhuu työkavereista alaisten sijaan”, sanoo Anne Lindfors, Lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n toiminnanjohtaja ja vasta perustamansa naisjohtajaverkoston primus motor. Hän haluaisi, että esimies- tai johtaja-asemassa olevat eritaustaiset naiset jakaisivat kokemuksiaan, ja luettuaan Huuma-lehden hän inspiroitui tekemisen meiningistä ja pani töpinäksi. Idea Naisten johtajaverkosto nro 1:stä syntyi kaksi viikkoa sitten, ja nyt verkosto on jo toiminnassa.

37-vuotias tamperelainen puuhanainen kertoo olevansa vannoutunut järjestöihminen sekä töissä että vapaalla. Simpukka ry on valtakunnallinen tahattomasti lapsettomien yhdistys, jolla on kaksi työntekijää, ja keväällä yhdistys palkkasi kaksi lisää. Yhdistystä vetävä Anne on motivoitunut kehittämään itseään johtajana. Johtajaidentiteetin löytämisen lisäksi häntä kiinnostavat esimerkiksi johtamis- ja alaistaidot sekä alaisten motivointi.
”Johtajan kuuluu ottaa arvostelua vastaan. Mutta minua kiinnostaa, mihin raja vedetään: paljonko johtajan pitää tehdä ja mikä on alaisen vastuu? Missä kohtaa johtaja voi sanoa, että olen tehnyt kaikkeni?”
Erityyppiset työyhteisöt vaativat erilaista johtamista. Järjestöjohtamista voi verrata narulla työntämiseen. Arvomaailma ja tavoitteet ovat erilaisia kuin yrityksissä – joissa niissäkin on omat johtamisongelmansa. Verkostoa rikastavat sen jäsenten erilaiset taustat. Mukaan ovat tervetulleita kaikki naiset, jotka toimivat johtavassa asemassa ja joita johtamisen kehittäminen kiinnostaa.

”Toistaiseksi olemme virittäneet kiinnostavia keskusteluja Facebook-ryhmässämme, mutta tavoitteemme on järjestää liikunnallinen viikonloppu tai päivä yhdessä. Vaihdamme myös vinkkejä kiinnostavista artikkeleista ja puhujista ja saamme toivottavasti aikaan livetapaamisia, joissa olisi inspiroivia alustuksia”, Anne kertoo.
Toiminnan ykköstavoite on antaa naisjohtajille itsevarmuutta, arvostusta ja osaamista.
”Haluan myös innostaa muitakin tarttumaan ideoihin. Ei kannata jäädä harmittelemaan vaan lähteä itse tekemään. Pitää luottaa siihen, että jos itseä kiinnostaa jokin asia, se kiinnostaa todennäköisesti myös muita. Joskus porukka lähtee mukaan ja joskus ei”, Anne kannustaa.
Ja siitähän johtamisessakin on kyse. Miten saada muut mukaan työskentelemään yhteistä tavoitetta kohti.
Kahdessa viikossa Naisten johtajaverkosto nro 1:een on liittynyt jo kaksitoista jäsentä.

Haastattelun päättyessä heitä on 13.

Teksti: Laura Ala @alannainen
Kuvat: Mirkku Merimaa

Haluatko liittyä? Laita pyyntö Naisten johtamisverkosto nro 1:n Facebook-ryhmään.
Annen blogi: http://pelastamaailma.wordpress.com/

Hyvän mielen tempauksia ja ihmisten kohtaamista

”Ajateltiin, että nyt ollaan siinä iässä, että ei voi enää vaan istua paikallaan, jos tässä elämässä haluaa saada jotain aikaiseksi. Ja mikä olisi sen parempaa, kuin tuottaa yhteistä onnea ihmisille.” Näin kertoo parikymppinen opiskelija, The Acts of Kindness -yhdistyksen perustaja Jaakko Sahimaa.

The Acts of Kindness -yhdistys järjestää kuukausittain hyvän mielen tempauksia. Tammikuussa porukka kävi kannustamassa junnuja salibandyottelussa, helmikuussa kahvitellaan vanhusten kanssa vanhainkodissa. ”Tarkoitus olisi käydä keräämässä kokeneemmilta hieman elämänohjeita meille nuoremmille”, Jaakko kertoo. ”Ehkä siinä pystyy muutamat tanssitkin vetämään.”

”Idea yhdistyksen toimintaan lähti alun perin siitä, että meillä oli vahva halu olla aktiivikansalaisia ja tehdä oma osuutemme yhteiskunnassa hyvinvoinnin lisäämiseksi. Löydettiin omaksi missioksemme ilon tuottaminen, hyvän tekeminen ja ihmisten kohtaaminen. Tavoitteena meillä on, että voitaisiin esimerkkimme kautta olla luomassa suomalaiseen kulttuuriin lisää hyväntahtoisuutta, ihmisistä välittämistä ja pilkettä silmäkulmaan”, Jaakko kertoo.

Jaakko Sahimaa ja Henri Halinen veivät mummot tanssiin juttua varten Kampin palvelukeskuksessa. (Kuva: Mirkku Merimaa)

”Tarkoitus on luoda hyvän tekemisestä ilmiö toimintamme kautta. Vastaavaa toimintaa löytyy kyllä ulkomailta, mutta nyt on aika tuoda tällaista spontaania hyvän tekemistä suuremmassa mittakaavassa myös Suomen maankamaralle.”

Mutta eikö tempausten järjestäminen tunnu yhtään vaikealta?

”Yhteydenotto vieraisiin on se isoin kynnys ja totta kai tapahtuman järjestäminen vaatii duunia. Mutta itse toiminta on palkitsevaa. Se itsessään motivoi, että on niin mukavaa.”

”Vaatii vähän munaa uskaltaa lähteä liikkeelle. Ekat kerrat on vaikeampia, mutta kun tekee eteenpäin menemisestä ja itsensä haastamisesta  elämäntavan  ja pääsee liikkeelle, niin joka kerta kynnys tempauksiin pienenee”, Jaakko sanoo.

Katso video The Acts of Kindnessin tammikuun tempauksesta täältä: