Luin viime viikolla uudesta Trendi-lehdestä Jutta Gustafsbergin haastattelun, jossa kiteytyy hienosti ajan henki.
”2000-luvulla tunnumme kisaavan tauotta siitä, kenellä on homma parhaiten hallussa jokaisella elämän osa-alueella: töissä, vapaalla, salilla, lautasella. (…) Siksi tarvitaan esikuvia – koko kansan auktoriteetteja, joilta imeä oppia ja joiden näennäistä virheettömyyttä ihailla. Sellaisia kuin Jutta Gustafsberg. Hän on tehnyt bisneksensä tiukasta elämänhallinnasta, koska hän jos kuka osaa kertoa, millaista se on menettää.”
Ja millaista se sitten oli:
”Otin kerta toisensa jälkeen viinerin kahvin kanssa, vaikka hoin itselleni, että älä syö sitä. Se johti tyypilliseen pettymyskierteeseen: ’Jaahas, nyt tämä koko päivä meni paskaksi. Sama se, vaikka kävisin hampurilaisateriallakin.’ Holtitonta ruokailua kesti vain pari kuukautta, mutta Gustafsbergin mittapuulla se oli täysi katastrofi. Kiloja kertyi 20. (…) ”Oman repsahduskokemukseni ansiosta tiedän toisaalta myös harvinaisen selkeästi sen, että en enää koskaan tahdo päätyä samaan, surkeaan jamaan kroppani kanssa.”
Ahaa. Mieleeni nousi kaksi kysymystä:
Sekö on elämänhallintaa, että on itsekuria kieltäytyä viinereistä? Ja sekö vastaavasti on elämänhallinnan menettämistä, että syö viinereitä ja lihoo?
Näin se taitaa nykyään olla. Itsekin olin 17-vuotiaana ihan samaa mieltä – timmissä kunnossa ja täynnä energiaa. Sitten sairastuin anoreksiaan, jouduin sairaalahoitoon, ja minun piti nostaa väkisin painoani. Lopulta itsekurini petti. Makasin kotona sängyssä ja söin suklaapatukan toisensa perään. Kerran vetäisin suoraan pakastimesta puolikkaan tiikerikakun. Tuntui, että olin menettänyt elämänhaluni ja -hallintani. Repsahtaminen ja lihominen tuntui ällöttävältä. Ymmärrän kyllä täysin Jutan kokemuksen.
Sainko siis elämänhallintani takaisin, kun lakkasin laihduttamasta ja ahmimasta? Kun eräänä päivänä kahden jäätelölitran syöminen alkoi tuntua typerältä? Tai kun en enää morkkiksessa kampeutunut tyhjällä vatsalla pururataa kiertämään?
En saanut. Elämänhallinnan tunne palasi, kun hellitin pakkomielteestä saada täydellinen kroppa. Annoin periksi ystäville, jotka houkuttelivat festareille tai bileisiin. Palasin harrastusteni pariin. Innostuin taas opiskelemaan. Lopulta ymmärsin, että elämänhalu tai elämänhallinta ei ole kiinni syömisestä, lihasmassasta tai kulutetuista kaloreista. Siksi on mielestäni vaarallista vetää yhtäläisyysmerkki ulkomuodon, itsekurin ja elämänhallinnan välille.
Useimmat ylipainoiset tietävät vallan mainiosti, että painonpudotus tekisi terveydelle hyvää. Mutta ei ole kenenkään etu, jos ihminen pitää itseään niin pulskana, ettei kehtaa lähteä lenkille tai uimaan. ”Omaan kehoonsa pitää olla lupa rakastua”, sanoi kansikuvatyttömme Sallamari kuvauksissa. Hyvin sanottu. Olipa sitten lihava, laiha, vanha tai vammainen.
Tuttu urheilulääkäri kertoi, että paradoksaalisesti moni hänen tapaamansa terveyden perikuvalta näyttävä ihminen on epävarma ja ahdistunut. Täydellisen ulkomuodon vaaliminen vaatii henkisesti paljon. Tiedän. On oikeastaan ihan luonnollista, että rasvattomaksi viritetty keho alkaa hakea tasapainoa ja käsi hamuta kohti viineriä.
Ja kuten toinen kansikuvatyttömme ja ex-fitnessurheilija Tiia sanoo, ”on oma valinta, haluaako elämänsä käyttää takapuolen rakentamiseen”. Joillekin se on the juttu, mikä on ihan okei. Toisia maitorahkadieetti ahdistaa. Onni on löytää tasapaino.
Tänä kesänä me kannustamme kiskaisemaan uikkarit päälle ja lähtemään biitsille. Joskus se on helpommin sanottu kuin tehty. Ehkä pohdit, olenko hyvä tällaisena. Onko rasvaa liikaa, onko lihaksia tarpeeksi? Entä kun kroppa ei mahdu mihinkään muottiin?
Sinulle haluaisimme sanoa, että älä ole liian kriittinen itsellesi vaan tee sitä, mikä tekee sinut onnelliseksi. Välillä tekee hyvää herätä aikaisin ja lähteä lenkille aamuauringossa. Välillä tekee hyvää ottaa toinen pala kakkua. Ja vaikka kolmaskin. Mutta ulkomuodon perusteella on turha vetää johtopäätöksiä siitä, kenen elämä on tasapainossa. Älä sinäkään tee sitä.
Kuuntele Juttaa ja elämäntapaguruja, mutta muista, että jokaisella on oma tiensä.
Tee sitä, mikä tuntuu oikealta. Kannusta muitakin siihen.
Olet hyvä juuri tuollaisena.
Olet jo rantakunnossa.
Laura,
Etelän-SYLIn puheenjohtaja ja Huuma-aktiivi
P.S. Jos olet samaa mieltä, tule mukaan hyvän mielen kesäkampanjaan! Tyyli on vapaa: voit ottaa iloisen naamakuvan, kuten yllä, tai kokovartalokuvan, kuten mallimme. Huumori on sallittua. Postaa kuva ja siihen liittyvä viesti #rantakunnossa-hashtagilla ja haasta mukaan kolme kaveria.
Huuma 
Hei! Katsotaampas osaanko ollenkaan pukea ajatuksiani sanoiksi asti. En ole lukenut tuota koko juttua Trendistä, mutta näiden esiin nostamiesi pätkien pohjalta tekstiä voi lukea mielestäni myös eri näkövinkkelistä. Minusta Jutta ei tuolla pätkällä halua sanoa, että kaikki jotka syövät viinerin kahvin kanssa olisivat menettäneet elämänhallintansa tai että ulkomuoto kertoisi kaiken elämänhallinnasta. Se oli hänen kokemuksensa, ja hänestä tuntui siltä. Hän puhuu siitä, että hänen kroppansa oli huonossa jamassa, ja hän lihoi 20 kiloa. En itse syö juurikaan sokereita ja kun syön, tunnen sen kropassani ikävällä tavalla (enkä tarkoita tässä nyt lihomista, vaan esimerkiksi vaikutuksia aineenvaihduntaan ja ruoansulatukseen yleisesti). Joten kyllä, jos söisin joka päivä omalle kropalle epäsopivalla tavalla – vaikka syömällä viinerin ja katumalla sitä jälkikäteen, kokisin kyllä menettäneeni osan elämänhallinnastani tietyllä tavalla. Mielestäni Jutan pointti on siiinä, että jos jatkuvasti kokee pahaa mieltä siitä, että haluaisi tehdä jotakin toisin, täytyy asioille tehdä jotakin. Jokainen saa minun mielestäni olla just sen kokoinen ja näköinen kuin haluaa, mutta jos se haittaa omaa elämää, kannattaa asialle tehdä jotain.
Joten tekstin lopusta oon sun kanssa ihan samaa mieltä: pitää tehdä, kuten itsestä tuntuu hyvältä. Sitä varmasti peräänkuuluttaa myös Jutta.
Lämmintä kesää!
Reblogged this on Kutistumista ja täysin omaa napaa and commented:
Asiaa!
Hyvä teksti! Kilot ja kalorit ovat yksi asia, mutta toki ulkonäössä voi olla muitakin itsetuntoon vaikuttavia juttuja. Itse sairastan harvinaista ihotautia, jonka seurauksena selkäni iho on paikoin kuin krokotiilin. Aluksi itketti ja harmitti, mutta sitten totesin, että kaikilla meillä on omat juttumme. Tämä on minun maamerkkini, tekee minusta erikoisen ja oman itseni. Miksi minä nyt siihen jäisin jumiin. Bikinit päällä posottelen menemään ja nautin elämästäni – kommentteja on tullut vain uteliailta pienokaisilta.
Päivitysilmoitus: Oletko #rantakunnossa? Häpeä! - Kauneus & Terveys -blogit